Pitkis-Sportin historia
Pitkis-toimisto 1982-2001
LiikUn entinen toimistosihteeri hoiti Pitkiksen juoksevia asioita parikymmentä vuotta. Nyt hän on eläkkeellä, mutta ei pysähdy vieläkään.
Oili Kaarto teki liikunnallisen työuran LiikUn toimistosihteerinä ja Porin Kalafornian golfkentän klubisihteerinä. Nyt eläkepäivillään hän toimii salibandyseura FBT Karhujen rahastonhoitajana ja harrastaa golfia, lenkkeilyä ja kuntosaliharjoittelua.
Liikunnalliselle naiselle sopi aikoinaan Pitkis-Sport-leirin jokapaikanhöylän rooli kuin nakutettu. Kaarto piti huolta sekä LiikUn että Pitkiksen raha-asioista parinkymmenen vuoden ajan.
- Ensimmäinen kesäni Pitkiksellä oli vuonna 1982, jolloin leiriä järjesti vielä SVUL Satakunnan piiri. Viimeinen kerta taisi olla 2001.
Kaarto muistelee, että kirstunvartijan tehtävään liittyi erityinen vastuu. Rahat kerättiin leirin ensimmäisenä iltana leiriläisiltä käteisenä ja tilitettiin hänelle.
- Sitten ne rahat olivat minulla koko leirin ajan. Ei homma nykyään enää toimisi niin, kun lajejakin on niin paljon.
Raha-asioiden lisäksi Kaarron tehtäviin kuuluivat muun muassa saunan lämmitys ja kaupoilla käynti. Kioskiin piti hakea täydennystä päivittäin, kun leiriläiset tyhjensivät sen makeisista ja limsoista. Johtoryhmälle hän haki Säkylästä savustettuja muikkuja, joilla herkuteltiin iltaisin kouluttajapalaverien jälkeen.
Kaarto toteaa, että muistot ovat alkaneet haalistua, kun ei ole yli kymmeneen vuoteen käynyt leirillä. Monia muistoja tuntuu silti mielestä löytyvän, päällimmäisinä valtavat ukkoset ja sateet.
- Jonkun kerran salama iski niin lähelle, että leirin johtajan mikrofoni putosi kädestä.
Hauskempi muisto liittyy huoltojoukoissa olleeseen huittislaiseen maatilan isäntään.
- Airilan Antille tuli eräällä leirillä soitto, että äkkiä kotiin, lehmät ovat karanneet Valtatie 2:lle!
Kaarto sanoo, että Pitkis oli aina mukava tapahtuma, jota odotettiin innolla. Töitä viikon aikana riitti yllin kyllin.
- Leirin jälkeen olin aina rättiväsynyt, vaikkei minun edes tarvinnut valvoa öitä.
Nyt Pitkiksellä käyvät jo Kaarron lapsenlapset, joista toinen on edennyt jo NJ2-leirille asti. Pitkis on kasvanut ja kehittynyt huimasti 1980-luvulta, jolloin koko leirin käytettävissä oli vain yksi puhelin.
Silti Kaarto neuvoo leiriläisiä varautumaan siihen, etteivät olot Pitkiksellä ole ihan samanlaiset kuin kotona.
- Kannattaa lähteä vastaanottavaisella mielellä eikä nurista joka asiasta. Vessa ei aina ole ihan lähellä eikä suihkuun välttämättä pääse heti kun haluaisi.
Teksti ja kuva: Pekko-Joonas Rantamäki (kirjoitettu kesällä 2013)
Pitkis leirin johtaja 1989-1990
Toimin Pitkis-Sportin johtajana kesällä 1989 ja 1990. Noita vuosia aikaisemmin olin ollut leirillä leiriläisenä, nuorisojohtajakurssilaisena ja ohjaajana useiden, useiden vuosien ajan. Ennen leirin johtajana toimimista olin ollut pari vuotta ohjelmapäällikkönä Sirkka Salosen toimiessa leirin johtajana. Työpaikkani tuolloin oli Etelä-Satakunnan kauppaoppilaitos, jossa olin liikunnan ja terveyskasvatuksen lehtorina. Tällä hetkellä olen liikunnanopettajana Euran yläasteella ja lukiossa.
Kesällä 1989 leiri saatiin viettää helteisissä olosuhteissa. Aurinko paistoi täydeltä terältä koko leirin ajan. Osanottajia oli reilu tuhat, joka ylsi Pitkiksen historiassa kakkoseksi, vain edellinen juhla-Pitkis veti enemmän osallistujia. Kansainvälisyydestä tuon vuoden Pitkiksellä vastasivat 27 Tallinnan urheilukoulun nuorta ja heidän viisi ohjaajaansa. Teimme satakuntalaisten nuorten urheilijoiden kanssa vastavierailun Viroon heinäkuun lopulla. Matkalla olivat mukana mm. Taina Uppa ja Kati Sunqvist. Kansainvälisyyttä edusti myös Vammalan neuvostoliittolaisen ystävyyskaupungin Kashinin nuorten urheilujoukkueen vierailu leirillä. Lajileirejä oli 28, ensikertalaisina nyrkkeily ja melonta. Leirin ohjaajat oli koulutettu Nuori Suomi -ohjelman tavoitteiden mukaan ja heille oli tehty oma leiriopas "Ota aikalisä", jonka avulla eri päivinä pidettiin päivän teemaan liittyviä aikalisiä lajikoulutuksen lomassa.
Sunnuntai-illan ohjelmaan kuului kouluttajien perinteinen vaellus Lemmenlähteelle. Maanantai-iltana koko leiri lähti vaeltamaan, jolloin taattiin leiriläisten väsyminen ja helppo unen saanti. Leirillä toteutettiin lajinvaihtopäivä torstaina, jolloin kaikki lajileirit tutustuivat kahteen uuteen lajiin. Ohjelmaryhmä ohjelmapäällikkö Tiina Pajulan johdolla järjesti lajien oheisharjoitteluun sopivia toimipisteitä, mm. hyppyradan, kuntopiirin, jumppapisteen, palloilupisteen ja cross-training-radan. Ohjelmassa oli myös kouluttajien ja nuorisojohtajien välinen leikkimielinen lentopallo-ottelu. Tavoitteeksi tulevaisuudelle asetettiin saada leirille entistä nuorempaakin väkeä, 5-8-vuotiaita nappuloita vanhempien kanssa tai ilman parin päivän mittaiselle leirille, joka sitten myöhemmin toteutuikin aikuinen-lapsi leirinä. Pitkis-tuotteena oli jojo, jota ainakin kouluttajat käyttivät iltaisin tehokkaasti rentoutumiseen.
Kesästä 1990 minulla ei olekaan niin tarkkoja muistiinpanoja ja lehtileikkeitä kuin tuosta ensimmäisestä leirinjohtajakesästäni. Selaillessani leiriohjelmaa, oppaita ym. minulla olevaa materiaalia totesin leirin noudattaneen kutakuinkin samaa kaavaa kuin kesällä 1989. Pitkis-tuotteena oli muistaakseni sininen muki.
Olen ollut ensimmäisellä Pitkis-leirilläni kesällä 1976, jolloin alueella oli vain ruokailukatos, rantasaunat ja metsää ympärillä lajileirien suorituspaikoiksi. Välillä on ollut opiskeluun ja perheen perustamiseen liittyviä taukoja, mutta Pitkiksen henki vetää leirille aina vain yhä uudestaan. Leirinjohtajakauden jälkeen minulle tuli leireilyyn pitkä tauko, mutta kesällä 2000 palasin leirille aloittaakseni Pitkis-perinteen siirtämisen lapsilleni osallistumalla aikuinen-lapsi -leirille. Tuntuu erityisen hyvältä huomata, että Pitkiksen henki ja idea on vuosien saatossa säilynyt, vaikka olosuhteet Pitkäjärvellä ovat nykyaikaistuneet. Silti tuo telttaleiri metsän keskellä järven rannalla edelleen henkii aitoa Pitkis-perinnettä. Pitkis-aikojen alussa lähes erillisinä toimineet lajileirit ovat tehneet upeaa yhteistyötä kehittämällä Pitkiksestä Nuori Suomi -periaatteella toimivan kaikille avoimen liikunta- ja elämysleirin.
Haluan onnitella 40-vuotiasta Pitkistä perinteiden säilyttämisestä! Onnittelen myös jokaista leiriläistä loistavasti tehdystä valinnasta viettää jälleen liikunnallinen leiri Pitkäjärvellä.
Heini Levan, (kirjoitettu keväällä 2003)
Leirin johtaja 1989-1990
Heini Levan on kuvassa iltajuhlan juontajien tentattavana. Sivuttain kameraan on 80-luvulla leirin vääpelinä toiminut Jouko Kangas.
Pitkis leirin johtaja 1991-1992
En ollut ennen leirinjohtajan vuosiani ollut juurikaan tekemisissä Pitkis-ikäisten lapsien ja nuorten urheilu- ja leiritoiminnassa. Mahdollisuus toimia leirinjohtajana olikin haastava ja suuri luottamuksen osoitus silloiselta SVUL:n Satakunnan piiriltä. Onneksi olin saanut seurata pari leiriä huoltopäällikön tehtävissä ja minulla oli armeijataustani takia paljon kokemusta vähän vanhempien nuorten miesten leiristä ja koulutuksesta.
Pitkis-Sport oli silloinkin melkoinen urakka, joka vedettiin läpi kevyellä johto-organisaatiolla erittäin onnistuneiden ja vastuuntuntoisten kouluttajien ja huoltohenkilöstön avustamana. Viikon lopussa olimme kaikki rättiväsyneitä, mutta henkisesti rikkaampia ja luottavaisesti tulevaisuuteen katsovia. Palkitsevinta olivat leiriläisten iloiset naamat ja heidän vanhempiensa vilpittömät kiitokset jälkikasvunsa hyvästä hoidosta ja huolenpidosta.
Pienemmille leiriläisille ensimmäinen Pitkis-leiri saattoi olla joskus vähän tiukkakin paikka. Tuolloin eivät olleet vielä kännykät yleistyneet nykymitassa eikä voinut joka pulmassa kääntyä äidin tai isän puoleen neuvoja ja lohdutusta saadakseen. Itsenäisyyden ja omatoimisuuden kasvattaminen on ollut leirin johtavia kasvatusperiaatteita, ja tulokset on helppo havaita Pitkiksen jälkeen. Leiri täydentää erinomaisesti kodin ja koulun ja urheiluseurojen kasvatustyötä. Toivoisin, että jokainen lapsi saisi mahdollisuuden kokea ainakin kerran elämässään jotain vastaavaa.
Erittäin tärkeänä osana leiriä pidän nuorisojohtajakoulutusta (NJ1 ja NJ2). Ammattitaitoisten kouluttajien avulla NJ1-kurssilaisille avautui urheilun monipuolisuus aivan uudella tavalla. Lasten ohjaaminen ja vastuu omasta ryhmästä oli lähes kaikille uutta. Koulutukseen liittyvät teoriatunnit ja "perinnekoulutus" ovat omiaan kasvattamaan nuorten tietämystä ja itsetuntoa. Täällä luodaan hyvä pohja jopa suureksi urheilujohtajaksi aikoville. Eikä pidä unohtaa lukuisia leiriromansseja, joista moni avioliittokin lienee alkunsa saanut. Nuorten keskinäinen kanssakäyminen Pitkiksellä ei ainakaan leirinjohtajan kannalta katsoen tarvitse kieltoja, pikemminkin kannustusta.
Suuret kiitokset vuosien 1991- 1992 leiriläisille ja heidän vanhemmilleen, kouluttajille, huoltohenkilöstölle sekä leirin järjestäjälle. Pitkis-muistot eivät katoa mielestäni koskaan.
Aarne Repo (kirjoitettu keväällä 2003)
Leirin johtaja 1991-1992
Aarne Repo on kuvassa oikealla.
Pitkis leirin johtaja 1993-1996
Yleisurheiluleiri, herätys!!! Näin kajahti Sillanpään Penan sotilaallinen komento ensimmäisen Pitkis-yöni jälkeen. Siitä se ura urkeni eli alkoi Pitkiksen aika, joka koostuu lukemattomista erilaisista tehtävistä 22 Pitkiksen aikana. Yleisurheiluleiriläisestä, nuorisojohtajakurssien kautta ohjaajaksi eri lajileireille ja sieltä leirin johtajaksi sekä monenmoisten siivoustehtävien kautta Kalkkis-leirin johtajaksi kertoo sitä kieltä, että Pitkis on monin eri tavoin kuulunut lähtemättömästi useimpien kesieni kulkuun.
Matka leiriläisestä leirin johtajaksi sisältää monta tarinaa. Se sisältää sellaisia kokemuksia, jotka ovat olleet ohjaamassa elämän suuntaa. Suurta ylpeyttä tunnen ennen kaikkea siitä, että olen saanut neljä kertaa olla leirin johtajana koko Suomen upeimmalla liikuntaleirillä. Näin uskallan sanoa, sillä sellainen maine Pitkäjärven telttaleirillä on. Pienestä kokonaisuudesta on kasvanut suuri, lajikirjo on laajentunut ja olosuhteet ovat parantuneet vuosien varrella. Enää eivät yleisurheilijat kaiva lähtökuoppiaan Paukun lavan takamaaston hiekkaan vaan kirmaavat punaisella novotanilla ja taitoluistelijoiden piruetit tehdään Pitkäjärven jäähallissa mäntymetsän sijaan. Tähän on tultu, mutta ilman uusiutumista Pitkishän olisi muisto vain.
Ennen oli miehet rautaa? Näinhän se tunnettu laulu kertoi. Nykyään taitaa olla toisin, sillä oma suosikkini leiriläisenä ollessani oli ilman muuta Pitkäjärven ympärijuoksu ja nykyisin tuon matkan juokseminen tekisi kyllä enemmän tai vähemmän tuskaa koko leiriporukalle. Pettymys oli suuri, jos joku vuosi kouluttaja oli liian leppoisella päällä eikä laittanut porukkaa liikenteeseen. Ensimmäisinä vuosina jokaisen oli pakko juosta noin neljän kilometrin kieppi, myöhemmin vapaaehtoiset saivat juosta ja vähitellen kukaan ei sitä juossut. Näin on maailma muuttunut. Onkohan miehistä tullut jotain muuta kuin rautaa?
Pitkis-Sportin perinteeseen kuuluu ilman muuta käynti Lemmenlähteellä. Legendaarinen paikka, joka joskus löytyy ja joskus ei. Valitettavan usein matka hyytyy tai ainakin matka lähteelle tapahtuu niin monen kiertopolun kautta, että kukaan ei enää tiedä,mistä paikalle on tultu. Ja eri tahtia takaisin leiriin saavuttaessa ei voi olla aivan varma, ovatko kaikki takaisin löytyneet. Tiettävästi kukaan ei ole metsään jäänyt, mutta tuloreitit sitä vastoin ovat olleet ihmetyksiä täynnä. Lemmenlähteen löytäneet ovat kyllä saaneet matkasta täyden irti, sillä lähteen salaisuushan perustuu siihen, että sivaltamalla napaan lähteen vettä, paljastuu lähteen pinnasta tulevan puolison kasvot. En tiedä,monellako taika on toteutunut, mutta uskoakseni varsin monella. Lähde muuten on olemassa, vaikka sitä joka vuosi ei ole löydettykään ja siksi epäilijöitäkin riittää?
Syvällä sisälläni on myös toinen leirini johtajana. Kaikkien toimien ohessa päätimme Jukkiksen kanssa järjestää hyväntekeväisyyshaastekisan. Siinä sitä riitti monenlaista sompailemista yhteistyökumppaneista haastekisan huippu-urheilijaosallistujiin. Työtä ja soittoja riitti alkuviikosta ja vielä leirilläkin pähkäilimme kisan kulkua kaikkien muiden tohinoiden keskellä. Hommasta selvittiin ja pääasiana oli tietysti, että saalistimme kisalla keskussairaalan lastenosastolle yli kymmenentuhatta markkaa. Olihan se jotain leirin sivutuotteena ja saman orkesterin tuottamana.
Pitkiksen muistoista voisin kirjoittaa vaikka kirjan. Avajaiset, iltanuotio, disco, lajijutut, sadesäät ja monet muut muistot sisältävät jokainen monta tarinaa. Pitkis herää henkiin vuosittain, kun telttakylä kohoaa maanantai-iltapäivänä. Se huipentuu iltanuotion kautta Satakunnan tunnetuimpaan discoon, johon saavutaan parhaat hepeneet päällä, oli sitten sade- tai poutasää vieraillut leirillä. Jo ennen kuin huomataankaan, viikon ohjelmat on ohi ja Pitkäjärvi hiljenee odottamaan seuraavaa vuotta. Muistot muistoista ovat sellaisia, jotka eivät koskaan unohdu mielestäni, sillä siten ne ovat sisälleni syöpyneet. Kultaisista muistoista huolimatta, parhaat hetkeni leireillä ovat olleet tarinat ja tuokiot upeiden ystävien kanssa, jotka olen leirien kautta saanut ja joiden kanssa olen saanut viettää leirielämää, mutta myös monia muita hetkiä vuosien varrella. Upeaa porukkaa, joka laittaa itsensä likoon tekemällä hommaa päätoimisesti tai käyttämällä siihen kesälomaansa. Sellaista sakkia ei hevin löydy ja siinä porukassa aion pysyä niin kauan kuin mukaan huolitaan. Kiitos Pitkis-porukka, Pitkiksen henki elää ja kauan.
Harri Aalto (kirjoitettu keväällä 2003)
Leirin johtaja 1993-1996
Nykyään Suomen Urheiluliiton toimitusjohtajana toimiva Harri Aalto.
Pitkis leirin johtaja 1997-2000
Kun minulta kysyttiin kiinnostusta ryhtyä Pitkiksen leirin johtajaksi, olin erittäin otettu minulle tulleesta kunniasta, sillä tiesinhän millaisesta leiristä oli kyse. Olin ollut aikaisemmin kolmella Pitkis-leirillä lajijohtajana ja minusta koko Pitkiksen idea oli kerrassaan loistava - kunnia niille, jotka ovat sen alun perin pystyyn laittaneet - joten ei ollut mitenkään vaikea vastata myöntävästi kysymykseen. Sitä paitsi olin ihaillut silloisen leirinjohtajan Harri Aallon otetta ja asennetta tehtäväänsä samalla miettien, että olisi varmaan mielenkiintoista päästä näkemään leirin toimintaa siltäkin puolelta.
Vuoden 1997 kesällä, kun ensimmäinen leirini johtajana alkoi, tuntui leiri kuihtuneen hieman kokoon (n. 600 leiriläistä). Mistä syystä - sitä voin vain arvailla: säät, markkinointi, lajitarjonta, yleinen ilmapiiri nuorten ja lasten sekä tietenkin aikuisten parissa jne. Syitä on monia. Meitä oli vähän verrattuna nykyiseen tilanteeseen, mutta se mikä päällimmäisenä jäi mieleeni, oli se positiivinen ilmapiiri, joka leirillä oli. Johtajana, ensikertalaisena, oli helppo olla tekemisissä sellaisen joukon kanssa, josta virtasi tekemisen riemua.
Hieman on palattava vielä kyseiseen leiriin, keskiviikkoaamuun ja Satakunnan Kansan ilmestymiseen. Nimittäin Ilari Tapion tiistaina tekemä lehtijuttu päätyi kaikkien nähtäväksi otsikoituna "Onko aika ajanut Pitkiksen ohi?". Siitäpä sitten johtaja sai kuulla aika tiukkoja kommentteja Pitkis-konkareilta. Aiheesta toki, sillä lehdessähän AINA kirjoitetaan juuri niin kuin haastateltava on sanonut, kuten nytkin. Tosin haastattelussa kyseistä ajan ohi ajamista oli käsitelty hieman eri kantilta, jota nyt en lähde tässä enempää setvimään. Mieleen tilanne jäi kuitenkin niin voimakkaasti, etten sen jälkeen ole vastaavanlaisiin tilanteisiin itseäni ajanut haastattelujen saralla. Pitkiksellä voi siis oppia vaikka mitä, jopa mediasta lähtien ja joskus kantapään kautta.
Kuinka väärässä lehtimiehen otsikko voikaan olla. Siitä on todisteena nykyinen leiriläismäärä, joka alkoi kasvaa joka vuosi kyseisen lehtijutun aikaisen leirin jälkeen. Syitä kasvuun voi arvailla, mutta muutaman asian tiedän Pitkistä neljän vuoden ajan hyvin läheltä seuranneena varmasti. Mielestäni tärkein rooli on LiikU:n kehittämiskykyisellä ja innostuneella tiimillä, joka uusia työryhmiä ympärilleen keräten alkoi aikaisempaa laajemmalla joukolla miettiä leirin kehittämistä. Samalla vastuuta saatiin jaettua ja sitoutumista kehittämistyöhön saatiin syvennettyä. Työryhmästä kehittyi hiljalleen hyvinkin tiivis joukko samaan hiileen puhaltavia, nuorten ja lasten asioista kiinnostuneita leirin organisaattoreita. Ns. johtoryhmä keräsi ympärilleen toimivia ihmisiä, joiden yhteisenä nimittäjänä olivat innokkuus ja motivoituneisuus, ja sehän tarttuu.
Kun pohja pitää, voi siitä ponnistaa korkealle ja tarjota lähes kaikille jotakin. Niinpä Pitkiskin alkoi nousta kohti taivaita. Kiipeilyseinä oli melko merkittävä uudistus leirille, sillä siitä saatiin pysyvä maamerkki Pitkäjärven maastoon. Koko leirin ajan ylöspäin pyrkijöitä on aina riittänyt jatkuvana letkana. Myös maata pitkin seikkailu otti suuren sijan leiriläisten viikko-ohjelmassa, olihan tarkoituksena, että jokainen leiriläinen pääsee kokemaan seikkailuradan jännityksen ja yhdessä yrittämisen positiivisella ja hauskalla tavalla. Sittemmin kumpikin laji on kehittynyt edelleen ja jaksaa vetää edelleen leiriläisten huomion.
Likaiset jalat, väsymys, kuumuus, märät vaatteet, lämmin vesi, intiaanit ja käärmeetkin, kaikki ne kuuluvat kesäiseen leiriin. Naapurileirin karavaanareita pitää joskus tyynnytellä ja ehkä vähän lahjoakin vaikka hernekeitolla, mutta sehän on suhdetoimintaa. Ilta ja yöaikaan leiri saattaa vetää puoleensa myös niitä, joilla ikää on liikaa leiriläiseksi asti, mutta kiinnostusta olisi - eikö siis voisi tulla edes salaa. Meilläpä onkin oma virkavalta ratkomassa tällaisiakin ongelmia. Siis ei mitään hätää. Sen kuin vain täysillä eteenpäin ja päät pystyssä. Pitkisläisenä on aina ollut ylpeätä olla.
Kari Tuominen (kirjoitettu keväällä 2003)
Pitkiksen tanssileirin lajijohtaja 1993-1995, Leirin johtaja 1997-2000, Ruokahuolto 2001-2006 ja ruokahuoltopäällikkö 2007-
Kari Tuominen ottaa vastaan leirin johtaja Kati Koskelon kiitokset. Taustalla Aarne Repo.
