Pitkis leirin johtaja 1963-1975

SVUL:n Satakunnan piirin leiritoiminta Kokemäellä alkoi jo 1950-luvulla, kun raviradalla järjestettiin nuorten yleisurheiluleirejä. Varsinainen leiritoiminta Pitkäjärvellä alkoi 1963, kun järjestettiin ensimmäinen nuorisojohtajakurssi leirin muodossa. Toimin tällöin piirin toiminnanjohtajana ja minulle lankesi leirin ja kurssin johtajuus "kuin luonnostaan". Tästä alkoi 12 vuotta kestänyt leirinjohtajan "vakanssi". Kahdentoista vuoden aikana kaikki nuorisojohtajakurssit järjestettiin Pitkäjärvellä kuitenkin yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, jolloin kurssi oli Pomarkussa pesäpalloleirin yhteydessä.

Pitkäjärven leirillä olivat alussa vain nuorisojohtajat, jotka saivat peruskoulutuksen, mutta toimintaa laajennettiin parin vuoden kuluttua siten, että kurssista tuli kaksivuotinen. Ns. kakkoskurssilta valittiin seuraavan vuoden apukouluttajat. Heistä muodostettiin myöhemmin "nuorisokouluttajarengas", jonka pääasiallisena tehtävänä oli seuraavien kurssien ja talvella järjestettävien jatkokurssien ohjelmien suunnittelu ja osittainen toteuttaminen.

Seuraava kehitysaskel oli nuorisoleirin toteuttaminen, johon osallistui 40-80 nuorta, pääasiassa 8-12-vuotiaita tyttöjä ja poikia. Ohjelman suunnittelusta ja toteutuksesta vastasivat toisen vuosikurssin osanottajat saaden näin hyvää käytännön harjoitusta. Kun piiri sai päätoimisen yleisurheiluohjaajan, tulivat leirille mukaan nuoret lajin harrastajat.

Nuorisojohtajakurssien osanottajamäärät vaihtelivat vuosittain 20:stä 50 osaottajaan, ja kolmena kesänä leirit olivat kansainvälisiä, sillä osanottajia oli Länsi-Saksasta, Kanadasta ja Norjasta.

Leirin ohjelma oli varsin monipuolinen, mm. osa leiriläisistä suoritti uimaopettajantutkinnon ja yleisurheilun tuomarikortin. Kakkoskurssin suorittaneet saivat kurssilta todistuksen, joka oli auttamassa heitä eteenpäin mm. opiskelussa. Leiriläiset olivat majoittuneina armeijan telttoihin, jotka oli sijoitettu siten, että ne muodostivat leirikylän. Ruokailut ja osa oppitunneista suoritettiin isossa katoksessa. Ruoka keitettiin pääasiassa kenttäkeittiöissä katoksen läheisyydessä.

Vuosina 1963-1975 toimin leirin johtajana ja vääpeleinä toimivat Matti Niemi, edesmennyt Reino Peltoniemi ja Kari Viitanen. Leireillä oli aina hyvä henki, jonka luojina olivat monet kouluttajat.

Reijo Kari (kirjoitettu keväällä 2003)
ex piirijohtaja ja leirinjohtaja 1963-1975

Vasemmalla 80-luvulla vääpelinä toiminut Jouko Kangas ja oikealla Pitkiksellä ensimmäisen kerran vuonna 1964 ollut Pitkis-konkari Hannu Aaltonen. Hauskaa oli nyt ja hauskaa oli ennenkin.

Pitkis 60-luvulla

Mukaan lähdin saamaan varmuutta valmentajana toimimiseen. Olin RU-38:n juniorivalmentajana niin jalkapallossa kuin jääkiekossa. Oppilaasta kurssin vääpeliksi kesti ensimmäisen leiripäivän aamuna noin 2 tuntia. Olimme Reijo Karin kanssa tuttuja jo poikavuosilta ja niin hän ehdotti tätä "jokamies Jantusen" hommaa minulle, mikä sitten kestikin 8 vuotta.

Ensimmäiset kurssit pidettiin lähempänä uimarantaa, jonne nousi telttakylä isoista armeijan teltoista. Naapureina oli MLL:n lasten ja nuorten kesäleiri, joten pyrimme olemaan myös esimerkkinä heille. Ruokailu oli järjestetty Kokemäen ammattikoulun emännän avustuksella siten, että hän valmisti ruuan valmiiksi ja meikäläinen kävi hakemassa sen aamupäivän aikana koululta. Nämä ruuan hakumatkat pitivät minut "niin kutsutun" sivistyksen parissa. Hakumatkallani sain lukea Satakunnan Kansan ja käydä vesivessassa, kun muut leiriläiset kävivät nk. "riu'ulla".

Myöhemmin osanottajien määrän kasvaessa tuli kenttäkeittiö mukaan leirialueelle, kuten nytkin on. Jonakin iltana jollekin välähti ajatus kahdesta NJ- kurssista. Eli aikaisemmin käyneet kurssilaiset voisivat toimia käytännön johto- ja ohjaustehtävissä seuraavan kesän leirillä. Niinpä jouduttiin katsomaan uutta paikkaa telttakylää varten. Siinä vaiheessa telttakylä sijoittui suurin piirtein sille paikalle, jossa se ruokailukatoksineen ja keittiöineen nyt on.


Alkuaikoina vääpelinä toimiessani oli uusi haaste siinä, kun osa kurssilaisista oli tyttöjä, että miten he suhtautuvat meikäläisen ehkä liiankin sotilaalliseen toimintaan, mutta mitään isompia ristiriitoja ei syntynyt. Järjestyksen pito niin lipunnosto- ja laskutilaisuuksissa kuin aamu- ja iltatoimissa sekä ruokailuissa oli helppoa ensimmäisen päivän jälkeen. Leirin ensimmäisenä päivänä kaikki totuttelivat toisiinsa, koska kurssilaisista tuli ympäri Satakuntaa eri seuroista. Viimeinen päivä oli haikea ja todistusten jakotilaisuus jopa juhlallinen. Näiden kahdeksan vuoden aikana pääasiallisesti ilmat suosivat yhtä leiriviikkoa lukuun ottamatta, jolloin satoi joka päivä.

Vuosien vieriessä leiriläisten määrä nousi niin, että vuonna 1967 oli kokonaisvahvuus jo yli 130 nuorta ja kouluttajien määrä 17 henkeä. Tämän väkimäärän selittää se, että paikalla olivat yleisurheilijoiden piirijoukkueen B- tytöt ja pojat. Sittemmin ylitettiin kolmen ja neljänsadan osanottajan määrä, nyt puhutaan 1500- 2000 osanottajasta.

Matti Niemi (kirjoitettu keväällä 2003)
leirin vääpelinä 60-luvulla

Pitkis 1972-1975

Aloitin urani leiriläisenä kesällä 1971. Tuolloin leirin päätarkoitus oli kouluttaa seuroille nuorisojohtajia, niitä tyttöjä ja poikia, jotka touhuavat lasten kanssa seuroissaan. Koulutukseen sisältyi C-valmentajakurssin perusosa, joka oli se syy, miksi minä olin mukana. Minusta piti tulla huippuluokan sulkapallovalmentaja ja aloitin kouluttautumisen tällä leirillä. Myöhemmin kävi ilmi, että ei minusta tule valmentajaa. Nuorisojohtajakurssi oli kaksivuotinen. Ensimmäinen vuosikurssi sai koulutusta lähinnä "koulutusihme" Jyri Hautamäen toimiessa kouluttajana, mutta paljon oli mukana myös vierailevia tähtiä. Toinen vuosikurssi toimi sitten ykköskurssilla apukouluttajina ja tenavaleirin ryhmänjohtajina. Tuolloin ei siis ollut mitään varsinaisia lajileirejä. Nuorisojohtajakurssien henki oli erinomainen, mistä osoituksena oli, että lähes kaikki ykköskurssin suorittajat saapuivat myös kakkoskurssille ja tuplakakkosiakin oli melkoisesti mukana. Kesätyöpaikan aiheuttamat rajoitukset olivat lähes ainoa syy olla poissa leiriltä.

Aloitin siis kesällä 1971 ja olin jo 25-vuotias ja armeijan käynyt. Mukana oli toinenkin lähes ikätoverini ja vielä samasta seurasta, mutta yleisurheilija. Muut olivat tavanomaisessa nuorisojohtajaiässä noin 15-, 16- tai 17-vuotiaita. Saavuimme leiripaikalle ja heti aluksi meidät jaettiin kahteen ryhmään, jotka pistettiin kilpailemaan viestissä. Suoritus sisälsi vesisateen jäljiltä märällä polulla narun alituksia, muistaakseni myös ylityksiä ja keppi otsan päässä pyörimistä. Suorituspaikka oli varsin märkä ja paikoin hyvinkin kurainen ja suorittajat varoivat selvästi vaatteidensa tahriintumista. Jotenkin vaistosin, että tämän kilpailun tarkoitus on vain katsastaa leiriläiset ja suoritin oman osuuteni heittäytymällä ensimmäisen narun alla olevaan vesirapakkoon niin kuin vain jalkapallomaalivahti (sitäkin olin harjoitellut tuossa vaiheessa noin 15 vuotta) voi heittäytyä, kun pallo pitää saada kiinni. Siitä se sitten alkoi. Leirin johtaja Reijo Kari ja vääpeli Reino Peltoniemi antoivat reilun tunnustuksen suorituksestani ja sitten aloitettiin uusi kierros.

Paitsi erilaista asiaan kuuluvaa koulutusta, systeemiin kuului monia tehtäviä. Rakennettiin ruokailukatokseen katto. Pystytettiin lipputangot. Rakennettiin leirin johdolle leirikatos. Valmistettiin metsään kenttäkäymälät eli muutama riuku erikseen tytöille ja pojille. Leiriportti oli luonnollisesti välttämätön ja erityisen hyvin piti rakentaa leirin johtajan tuoli. Reijo Kari istui todellakin nuorisojohtajakurssilaisten oksista valmistamassa ja naruilla sitomassa johtajatuolissa tarkkailemassa leiriänsä. Puuhaa kyllä riitti erilaisissa tehtävissä.

Oleellinen osa nuorisojohtajakurssia oli ilta Paukun lavalla. Siellä Hely Kari opetti meille vanhoja seuratansseja: mukana olivat ainakin kikkapoo, menuetti, kehruuvalssi jne. Valitettavasti tanssit ovat päässeet pahasti unohtumaan, en muista edes niiden nimiä enää. Ne olivat kuitenkin ihan mukavia.

Toiseksi viimeisenä iltana leirin johtaja Reijo Kari otti minut puhutteluun. Pisti käden kaulalle ja ryhtyi puhumaan. Hän sanoi, että hän on vähän katsellut minua sillä silmällä, että minun pitäisi seuraavana vuonna siirtyä konkin toiselle puolelle ja ruveta vääpeliksi. Olinhan minä imarreltu eikä sellaisessa tilanteessa sanota ei. Ainoa kysymys oli, miten vääpeli Peltoniemi suhtautuisi asiaan. "Kyllä Repellä hommia riittää", oli vastaus. Osallistuin sitten jo leirin jälkiseurantatilaisuuteen kouluttajaryhmässä. Niin sitä sitten aloitettiin toimihenkilönä nuorisojohtajakurssin asioissa.

Vuonna 1972 olin siis ensimmäisen kerran nuorisojohtajakurssin vääpeli. Se leiri on minulle muistorikkain. Sen kouluttajaryhmä oli mielestäni todella hieno ja yhteishenki hakee vertaistaan mistä tahansa muualta. Mukana olivat Reijo Kari, Jyri Hautamäki, Reino Peltoniemi, Marja Tuuha, Matti-Jussi Viitanen, Mervi Sillanpää, Taina Lehtonen ja minä. Me muodostimme "perheen" ja kävimme jopa perhevalokuvassakin.

Leirin aloittamiseksi haettiin kuorma-autolla mahtava määrä varusteita Porin kaupungin nuorisotoimiston varastoista. Siinä oli telttoja, kamiinoita, kenttäkeittiöitä ym. tarpeellista leirivarustusta. Kuorma purettiin Pitkäjärvellä ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin, jotta kaikki oli valmista, kun ensimmäiset nuorisojohtajakurssilaiset saapuivat. Kolsin voimalaitos oli tarvikkeiden osalta välttämätön.

Vääpelin tehtävänä oli huolehtia, että kaikki toimi. Erityistehtävistä mainittakoon leirin johtaja Reijo Karin herättäminen, ruoan noutaminen Kokemäen keskustan koulusta sekä lipun noston ja laskun komentaminen. Nuo Kokemäen keikat olivat todella fantastisia. Vääpeli oli porukasta ainoa, joka pääsi oikeaan vesivessaan. Muut käyttivät, kuten sanottua, riukua ja muuta metsää. Lisäksi vääpeli pääsi lukemaan Satakunnan Kansaa retkellänsä.

Vuoden 1972 leirillä Repen johdolla valmistettiin leirikarhu. Siitä tuli todella upea. Lisäksi johtajan tuoli oli ainutlaatuinen sinä vuonna. Perinteeksi oli muodostunut, että Repe ja Marja tarjosivat mansikkakakun leirin johtajistolle, sillä kertaa kihlajaiskakun. Seurauksena oli se, että heidät vihittiin 9.9.1972.

Nuorisojohtajakurssi sisälsi myös kansainvälisyyttä. Vuonna 1971 mukana oli Becky Roisen Yhdysvalloista. Emppu otti hänet henkilökohtaiseen suojelukseensa, vaikka ei osannut kuin muutaman sanan englantia ja nekin sanakirjasta katsomalla. Vuonna 1972 telttaili kanssamme kanadalainen Sharon Harju, jolla oli sukujuuret Suomessa.

Viimeinen leiripäivä oli aina kovin haikea. Vaikka olimme olleet yhdessä vain viikon, niin meistä olimme kuitenkin kokeneet monta hauskaa hetkeä yhdessä. Oma osuutensa eron haikeuteen saattoi olla silläkin, että viimeisenä yönä ei kukaan nuorisojohtajakurssin henkilöistä nukkunut, eivät kurssilaiset eivätkä kouluttajat.

Nuorisojohtajakurssi oli tuolloin ehdottomasti telttaleiri. Silloin ei paljon muita mahdollisuuksia ollutkaan. Eräällä kerralla satoi niin, että leirillä ei ollut yhtään kuivaa vaatekappaletta. Kaikki, mitä leiriläisillä tai kouluttajilla oli mukana, oli todella kunnolla märkää. Reijo Kari kävi sillä kerralla poikkeuksellisesti kysymässä Mäen Teklalta, josko olisi mahdollista päästä seuraavaksi yöksi leirintäalueen isoon mökkiin ja sai Teklalta luvan. Tästä huolimatta koko leiri oli seuraavankin yön teltoissa. Eräs kurssilaisista kiteytti tilanteen sanomalla :"Me olemme tulleet telttaleirille ja me myös olemme telttaleirillä loppuun asti." Tämä saattoi olla samalla kertaa, kun eräs leiriläinen oli lähellä saada salamaniskusta osuman.


Perinteeksi oli muodostunut myös se, että tenavaleirillä järjestettiin intiaanipäivä, jonka lopussa intiaanit vangitsivat jonkun nuorisojohtajakurssin johtajista, sitoivat hänet puuhun, "kiduttivat" häntä ja maalasivat vesiväreillä lähes kokonaan monenväriseksi. Vanki vapautettiin, kun intiaaneille oli maksettu lunnaat: jäätelö koko porukalle. Kerran eräs intiaanipäällikkö oli kyllä valmis siihen, että olisi riittänyt, että hän saisi reilumman annoksen eivätkä muut mitään. Vuonna 1973 oli minulla onni olla vanki. Vielä pari viikkoa myöhemminkin löytyi sieltä täältä värillistä nahkaa. Tenavaleirillä oli kirjoittamaton oikeus viedä nuorisojohtajakurssin kouluttajista joku vaatteet päällä uimaan Pitkäjärveen. Jossakin vaiheessa tapa riistäytyi käsistä ja tehtiin uusi kirjoittamaton päätös: tenavaleiri saa viedä vaatteet päällä veteen vain Viikarin eikä häntäkään samana päivänä kuin kerran.

Seuraavina vuosina toiminta oli varsin samankaltaista. Leirin terävin johto oli sama, mutta jonkin verran oli vaihtoa alipäällystössä. Jos oikein muistan, niin koulutusihme vaihtui vuonna 1975, jolloin Jyri Hautamäen tilalle tuli Pauli Tuorila. Mieleen jääneinä kouluttajina näiltä vuosilta haluan mainita seuraavat: Hemmo Heinonen, Jari Haapanen, Eeva Junttila ja Tapio Saarni sekä Emppu ja Pekka. Jos oikein muistan, niin vuoden 1976 leirillä en ollut, koska olin tuolloin Kotalahdessa kaivostöissä.


Tässä vaiheessa minulla oli varmaan jonkin mittainen luova tauko Pitkäjärven leirielämään liittyen. 1980-luvulla ryhdyin vetämään sulkapalloleiriä, kun Pitkikselle olivat tulleet lajileirit mukaan. Jossakin vaiheessa olin kuitenkin jälleen "vääpelihommissa". Tuolloin hommat olivat merkittävästi muuttuneet noista omista alkuajoistani. Leiriläisiä oli kaiken kaikkiaan moninkertainen määrä, ruokahuoltotehtävissä oli useita henkilöitä. Näistä muistan erinomaisesti Jouko Kankaan ja Olavi Junton. Leirin johtajina toimivat tuolloin Raimo Salo ja Sirkka Salonen.

Kari Viitanen (kirjoitettu keväällä 2003)
Leirin vääpeli 70-luvulla

Pauli Tuorila edessä vasemmalla, toisena Raimo Kotsalo (Salo) ja Kari Viitanen on kolmas mies vasemmalta.

Aloitin SVUL:n Satakunnan piirin koulutusohjaajana 15.1.1973. Leirikokemusta minulla oli Etelä-Pohjanmaalta sekä armeijasta (7v.). Tehtäviini piirissä kuului mm. nuorisovaliokunnan avustamana järjestää Pitkis-leiri. Satakunnassa oli jo perinteisesti järjestetty nuorisojohtajaleirejä sekä tyttö- ja poikaleirejä. Mallina olivat SVUL:n Nuorten järjestämät valtakunnalliset nuorisojohtaja- ja ryhmänjohtajakurssit.

Ensimmäisen leirin kokemus alkoi Kokemäen Pitkäjärven rannalta 1973. Leirillä oli nuorisojohtajien lisäksi tyttö- ja poikaleiri. Leirin vahvuus oli tuolloin puolensataa päätä. Leirin johto ja valvonta oli helppoa, kun huuto kuului jokaisen korvaan. Meno oli sotilaallisen jäykkää ja koulutuksen pääpaino oli käyttäytymisessä, palvelutehtävissä sekä järjestöasioissa. Hämmästelin tuolloin leirin jäykkää ja autoritaarista kuria, joka vastasi lähes armeijan "sotaharjoituksia". Perinteitä vaalittiin muidenkin rituaalien muodossa.

Jatkossa nuorisojohtajakursseja kehitettiin enemmän urheilulliseen suuntaan. Kurssilaisten työkirjana oli nuorisourheilun Sampo. Leiriläisten määrä kasvoi vuosi vuodelta, kun olosuhteetkin kenttien myötä parantuivat. Monella leirillä tempaistiin Pitkäjärven urheiluopiston saamiseksi ja jopa peruskivikin muurattiin. Saimmehan me sitten sen opiston, vaikka meitä peruskiven muuraajia ei sitten opiston taholta muistettukaan.

Nuorisojohtajien koulutusta porrastettiin kolmeen vuosiluokkaan. Peruskurssin jälkeen tultiin nuorten leirille ryhmänjohtajiksi. Kolmantena vuotena nuorisojohtajat toimivat ohjelmien suunnittelijoina ja kouluttajina. Näin pyrittiin saamaan leirin kouluttajat omasta järjestelmästä. Vain hyvä yleinen työllisyystilanne sotki tuota järjestelmää, mutta aika hyvin se alkoi toimia. Nuorisojohtajat muistavat hyvin leirikasteen, yösuunnistuksen, lemmenlähteen vaelluksen sekä karvaat tappiot lentopallo-otteluissa, joissa yleensä kouluttajat veivät voiton. Siirryttyäni SVUL:n nuorisopäälliköksi olivat Pitkis-Sportin kokemukset tulevan lasten urheilukouluoppilaiden (LUK) perustana.

Leirien valmistelu ja tarvikkeiden haaliminen oli pääosin virkailijoiden tehtävänä. Kalustoa, ruokatarvikkeita, pressuja ja telttoja haalittiin ympäri Poria ja Kolsin voimalaa. Ruokailukatoksen pystytys, wc:n ja jätekuoppien kaivaukset olivat hikistä puuhaa ja venyivät myöhään yöhön. Perunateatterit ja soppakanuunat jäivät historiaan, kun ruoan valmistus saatiin Peipohjan Ammattikoulun keittolaan.

Vaikka leirit olivat rasittavia ja yöunet jäivät vähiin, niin parhaita muistoja ovat olleet innokkaat nuoret leiriläiset, hyvät kouluttajat sekä Pitkis-henki, joka elää ja voi hyvin. Valitettavaa vain on se, että SVUL:n toiminnan loputtua nuorten Suurkisat ovat jääneet historiaan.

Pauli Tuorila (kirjoitettu keväällä 2003)
kouluttajana ja leirin johtaja 1973-1979